Kuten
tunnettua Suomen liikenne- ja viestintäministeriön mukaan viestintä
on vain teknologiaa ja liiketoimintaa. Viimeksi asia vahvistettiin
kaikkien alojen asiantuntijan, ex-pääministeri Esko Aho
(kesk.) ministeriölle laatimassa digiliikenne & viestintä
-raportissa jossa telekommunikaatio merkitsee viestintää ja
henkilöautoilu liikennettä.
Muualla
maailmassa, Pohjoismaissa ja kansainvälisissä järjestöissä,
kuten Unescossa, Euroopan neuvostossa ja Euroopan unionissa
arvostetaan ei-kaupallista kansalaismediaa monimuotoisuuden,
moniarvoisuuden ja sananvapauden edistäjänä. Siksi yhteisömediaa
halutaan tukea sekä kehittyvissä maissa että länsimaissa.
Euroopan
parlamentti on päätöslauselmassaan ”Kansalaismedia
Euroopassa” (2008/2011(INI)) tukenut viestinnän
monimuotoisuuden kehittämistä. Päätöslauselmassa todetaan, ”että
markkinoihin ja teknologiaan liittyvä kehitys voi sääntelemättömänä
johtaa kaupallisten tiedotusvälineiden alalla vaarallisiin
keskittymiin ja vaarantaa moniarvoisuuden, demokratian ja
kulttuurisen monimuotoisuuden”. Parlamentti ”pyytää
komissiota ja jäsenvaltioita takaamaan tiedotusvälineiden
moniarvoisuuden ja varmistamaan, että tiedotusvälineet säilyvät
kaikissa jäsenmaissa vapaina ja monimuotoisina”.
”Euroopan
parlamentti huomauttaa, että kansalaismedian pitää olla laadukasta
voidakseen hyödyntää mahdollisuutensa ja korostaa, että ilman
asianmukaista rahoitusta hyvä laatu ei ole mahdollinen; huomauttaa,
että kansalaismedian taloudelliset varat vaihtelevat paljon mutta
ovat yleensä melko niukat ja myöntää, että lisärahoitus ja
digitaaliset mukautukset voisivat antaa kansalaismedialle
mahdollisuuden laajentaa informaatioprofiiliaan ja tarjota uusia,
elintärkeitä palveluja, jotka tuovat lisäarvoa nykyisiin
analogisiin tuotteisiin;
Parlamentti
huomauttaa, että sektorilta puuttuu tarvittava tuki, jotta se voisi
tehdä erityisponnisteluja edustuksensa parantamiseksi ja ollakseen
yhteydessä Euroopan unioniin ja kansallisiin päättäjiin.
Parlamentti
kannustaa jäsenvaltioita tunnustamaan oikeudellisesti
kansalaismedian erillisenä ryhmänä kaupallisten ja julkisten
tiedotusvälineiden rinnalla siellä, missä tämä tunnus yhä
puuttuu.
Parlamentti
pyytää jäsenvaltioilta aktiivisempaa tukea kansalaismedialle
tiedotusvälineiden moniarvoisuuden varmistamiseksi.”
Suomessa
ei etene edes yhteisöradioiden laillistaminen, vaikka EU on
kehottanut jäsenmaitaan tunnustamaan yhteisömedian ja
mahdollisuuksien mukaan tukemaan alaa. Asiaa on kyllä liikenne- ja
viestintäministeriössä pohdittu ja ilmeisesti huonoksi ideaksi
havaittu. Viestintäyhteisöjen toimintatuki, jota oli pääasiassa
jaettu sosiaalialan suurille järjestöille ja pikkusummia joillekin
yhteisömedioille – lakkautettiin kokonaan vuonna 2015.
Ministeriön hallussa on englanninkielinen asiakirja, jossa on
esitelty kuuden valtion – mm. Kanadan, Irlannin ja Etelä-Afrikan
medialakien yhteisömedian määrittelyt. Ministeriöllä on kaikki
tiedot voidakseen edistää yhteisömedian laillistamista, mutta
sillä näyttää olevan aktiivinen halu estää yhteisömedian
tunnustaminen Suomessa.
Ei-kaupallinen
kansalaismedia, yhteisömedia, näyttää olevan suomalaisen
viestintäpolitiikan ongelmatapaus. Poliitikot ja virkamiehet
haluavat mieluummin kansalaisten synnyttävän villejä valemedioita
ja vihasivustoja kuin tekevät journalistin ohjeisiin pohjautuvaa
kriittistä kansalaisjournalismia. Niin paljon johtavat poliitikot,
virkamiehet ja valtamedian mahtimiehet ja -naisen pelkäävät oikeaa
ruohonjuuritason riippumatonta journalismia, että media-ala vaietaan
kuoliaaksi ja estetään sen toimintaedellytykset.
Yhteisömedian
laillistaminen lainsäädännössä on olennaista alan tunnettavuuden
kannalta, ja siksi että tuolloin voidaan ratkaista alan
erityisongelmat, kuten rahoitus esimerkiksi jatkuvan
rahankeräysluvan, yhteisörahoituksen tai tilaajamaksujen avulla.
Samalla voidaan mainososuus rajoittaa ja tunnustaa yhteisömedia
kansalaistoiminnaksi, jota julkinen valta voi tukea. Tällä
hetkellä, kun yhteisöradiot toimivat joko tilapäisten radiolupien
tai kaupallisten lupien turvin, niitä pidetään vain
epäonnistuneina kaupallisina paikallisradioina, vaikka yhteisömedia
on oma medialajinsa kaupallisen median ja julkisen palvelu välillä.
Kun
yhteisömediaa tunnusteta, se pysyy suurelle yleisölle
tuntemattomana, jolloin alan kehittäminen on vaikeaa.
Yhdysvalloissakin, jossa yhteisömedia on yleistä ja saa
toimintavaransa pääasiassa kansalaisten lahjoituksista,
ei-kaupallinen kansalaismedia on laillistettu ja sitä voidaan tukea
julkisin varoin. Suomessa on mahdotonta edes pyrkiä luomaan
Yhdysvaltain tapaista kansalaisten varoin tuettu yhteisömediaa,
koska lainsäädäntö ei salli jatkuvaa rahankeräystä
mediatoimintaan.
Esimerkiksi
Isossa-Britanniassa yhteisömediaa pidetään ruohonjuuritason
julkisena palveluna, jonka kanssa yleisradioyhtiö BBC tekee
yhteistyötä. Suomessa sen sijaan tuetaan ja halutaan tukea
kaupallista mediaa, samaan aikaan kun Yleisradiosta on tullut
kaupallisen median logiikkaa noudattava ääliöpalvelu, josta saa
hakemalla hakea julkista palvelua.
Suomen
sanan- ja mediavapauden taso on samaa luokkaa kuin Ugandassa, jossa
yhteisöradiot toimivat yksinvaltaisesti hallitsevan presidentti
Musewenin uhan alla muutaman kaupallisen luvan turvin.
Yhteisömedian laillistamisen estäminen Suomessa kertoo vakavasta
demokratiavajeesta, kansalaisten viestinnällisten oikeuksien ja
sananvapauden kaventamisesta. Se edustaa paljon suurempaa
viestintäongelmaa kuin Ylen sipilägate.
Luettavaa:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti