Suomi, sananvapaus ja yhteisömedia

Kuten tunnettua Suomen liikenne- ja viestintäministeriön mukaan viestintä on vain teknologiaa ja liiketoimintaa. Viimeksi asia vahvistettiin kaikkien alojen asiantuntijan, ex-pääministeri Esko Aho (kesk.) ministeriölle laatimassa digiliikenne & viestintä -raportissa jossa telekommunikaatio merkitsee viestintää ja henkilöautoilu liikennettä.

Muualla maailmassa, Pohjoismaissa ja kansainvälisissä järjestöissä, kuten Unescossa, Euroopan neuvostossa ja Euroopan unionissa arvostetaan ei-kaupallista kansalaismediaa monimuotoisuuden, moniarvoisuuden ja sananvapauden edistäjänä. Siksi yhteisömediaa halutaan tukea sekä kehittyvissä maissa että länsimaissa.

Euroopan parlamentti on päätöslauselmassaan ”Kansalaismedia Euroopassa” (2008/2011(INI)) tukenut viestinnän monimuotoisuuden kehittämistä. Päätöslauselmassa todetaan, ”että markkinoihin ja teknologiaan liittyvä kehitys voi sääntelemättömänä johtaa kaupallisten tiedotusvälineiden alalla vaarallisiin keskittymiin ja vaarantaa moniarvoisuuden, demokratian ja kulttuurisen monimuotoisuuden”. Parlamentti ”pyytää komissiota ja jäsenvaltioita takaamaan tiedotusvälineiden moniarvoisuuden ja varmistamaan, että tiedotusvälineet säilyvät kaikissa jäsenmaissa vapaina ja monimuotoisina”.

”Euroopan parlamentti huomauttaa, että kansalaismedian pitää olla laadukasta voidakseen hyödyntää mahdollisuutensa ja korostaa, että ilman asianmukaista rahoitusta hyvä laatu ei ole mahdollinen; huomauttaa, että kansalaismedian taloudelliset varat vaihtelevat paljon mutta ovat yleensä melko niukat ja myöntää, että lisärahoitus ja digitaaliset mukautukset voisivat antaa kansalaismedialle mahdollisuuden laajentaa informaatioprofiiliaan ja tarjota uusia, elintärkeitä palveluja, jotka tuovat lisäarvoa nykyisiin analogisiin tuotteisiin;

Parlamentti huomauttaa, että sektorilta puuttuu tarvittava tuki, jotta se voisi tehdä erityisponnisteluja edustuksensa parantamiseksi ja ollakseen yhteydessä Euroopan unioniin ja kansallisiin päättäjiin.

Parlamentti kannustaa jäsenvaltioita tunnustamaan oikeudellisesti kansalaismedian erillisenä ryhmänä kaupallisten ja julkisten tiedotusvälineiden rinnalla siellä, missä tämä tunnus yhä puuttuu.

Parlamentti pyytää jäsenvaltioilta aktiivisempaa tukea kansalaismedialle tiedotusvälineiden moniarvoisuuden varmistamiseksi.”

Suomessa ei etene edes yhteisöradioiden laillistaminen, vaikka EU on kehottanut jäsenmaitaan tunnustamaan yhteisömedian ja mahdollisuuksien mukaan tukemaan alaa. Asiaa on kyllä liikenne- ja viestintäministeriössä pohdittu ja ilmeisesti huonoksi ideaksi havaittu. Viestintäyhteisöjen toimintatuki, jota oli pääasiassa jaettu sosiaalialan suurille järjestöille ja pikkusummia joillekin yhteisömedioille – lakkautettiin kokonaan vuonna 2015. Ministeriön hallussa on englanninkielinen asiakirja, jossa on esitelty kuuden valtion – mm. Kanadan, Irlannin ja Etelä-Afrikan medialakien yhteisömedian määrittelyt. Ministeriöllä on kaikki tiedot voidakseen edistää yhteisömedian laillistamista, mutta sillä näyttää olevan aktiivinen halu estää yhteisömedian tunnustaminen Suomessa.

Ei-kaupallinen kansalaismedia, yhteisömedia, näyttää olevan suomalaisen viestintäpolitiikan ongelmatapaus. Poliitikot ja virkamiehet haluavat mieluummin kansalaisten synnyttävän villejä valemedioita ja vihasivustoja kuin tekevät journalistin ohjeisiin pohjautuvaa kriittistä kansalaisjournalismia. Niin paljon johtavat poliitikot, virkamiehet ja valtamedian mahtimiehet ja -naisen pelkäävät oikeaa ruohonjuuritason riippumatonta journalismia, että media-ala vaietaan kuoliaaksi ja estetään sen toimintaedellytykset.

Yhteisömedian laillistaminen lainsäädännössä on olennaista alan tunnettavuuden kannalta, ja siksi että tuolloin voidaan ratkaista alan erityisongelmat, kuten rahoitus esimerkiksi jatkuvan rahankeräysluvan, yhteisörahoituksen tai tilaajamaksujen avulla. Samalla voidaan mainososuus rajoittaa ja tunnustaa yhteisömedia kansalaistoiminnaksi, jota julkinen valta voi tukea. Tällä hetkellä, kun yhteisöradiot toimivat joko tilapäisten radiolupien tai kaupallisten lupien turvin, niitä pidetään vain epäonnistuneina kaupallisina paikallisradioina, vaikka yhteisömedia on oma medialajinsa kaupallisen median ja julkisen palvelu välillä.

Kun yhteisömediaa tunnusteta, se pysyy suurelle yleisölle tuntemattomana, jolloin alan kehittäminen on vaikeaa. Yhdysvalloissakin, jossa yhteisömedia on yleistä ja saa toimintavaransa pääasiassa kansalaisten lahjoituksista, ei-kaupallinen kansalaismedia on laillistettu ja sitä voidaan tukea julkisin varoin. Suomessa on mahdotonta edes pyrkiä luomaan Yhdysvaltain tapaista kansalaisten varoin tuettu yhteisömediaa, koska lainsäädäntö ei salli jatkuvaa rahankeräystä mediatoimintaan. 

 

Esimerkiksi Isossa-Britanniassa yhteisömediaa pidetään ruohonjuuritason julkisena palveluna, jonka kanssa yleisradioyhtiö BBC tekee yhteistyötä. Suomessa sen sijaan tuetaan ja halutaan tukea kaupallista mediaa, samaan aikaan kun Yleisradiosta on tullut kaupallisen median logiikkaa noudattava ääliöpalvelu, josta saa hakemalla hakea julkista palvelua.

Suomen sanan- ja mediavapauden taso on samaa luokkaa kuin Ugandassa, jossa yhteisöradiot toimivat yksinvaltaisesti hallitsevan presidentti Musewenin uhan alla muutaman kaupallisen luvan turvin. Yhteisömedian laillistamisen estäminen Suomessa kertoo vakavasta demokratiavajeesta, kansalaisten viestinnällisten oikeuksien ja sananvapauden kaventamisesta. Se edustaa paljon suurempaa viestintäongelmaa kuin Ylen sipilägate.

Luettavaa:

http://www.muuttoliikkeessa.fi/maureen-karichu-yhteisomedia-integraation-valineena/

http://www.radiorobinhood.fi/audio/yhteisomedia-ajaa-vahemmistojen-asiaa

http://nomerta.net/YhteisomediakirjaNermes2013NomertaSelailukappale.pdf